Takaisin tiedotuksia sivulle
 

SUOMEN PUOLUSTUSKYVYN HAASTEET

Arto Nokkalan esitelmä RUK 102:lle 30.11.2015


1                           Johdanto

 

Puolustuskyky on puolustuspolitiikan tärkein päämäärä kaikissa valtioissa, joissa maan puolustamisesta halutaan huolehtia. Se ei ole täysin sama asia kuin sotilaallinen kyky, jota voi käyttää niin puolustukseen, hyökkäykseen tai muihinkin voimatoimiin. Suomessa sotilaallinen kyky on kuitenkin ensisijaisesti mitoitettu ja tarkoitettu oman maan puolustamiseen ja vieläpä lähinnä omalla alueella suurta epäoikeutettua hyökkäystä vastaan. Puolustuspolitiikalla luodaan toki kapasiteettien eli kyvykkyyksien lisäksi myös aikeita, tahtoa, puolustautua eli koko puolustuksen tarkoitusta.

 
 
 

Puolustuspolitiikka on nykyisin yhä kiinteämpi osa kokonaisuutta, joka muodostuu ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikasta.  Jos kuitenkin erottelemme politiikkoja toisistaan, niin puolustuspolitiikalla tuotetaan puolustuskykyä, turvallisuuspolitiikalla vaikutetaan siihen, että Suomen toimintaympäristö muuttuisi vähemmän uhkaavaksi, ehkäistään ja koetetaan hallita konflikteja ja luodaan ylipäätään kykyä suojautua niiltä uhkilta, joita ei voi ennalta ehkäistä. Ulkopolitiikalla vaikutetaan Suomen ulkoiseen toimintaympäristöön niin, että myös muut arvot kuin turvallisuus toteutuisivat. Niitä ovat vapaus, hyvinvointi, kansainvälinen asema, kansallinen identiteetti ja vaikkapa taloudellinen kilpailukyky, sikäli kuin se ulkopolitiikasta riippuu. Ulkopolitiikalla on myös päävastuu siitä, että Suomi pysyy kriisien ja konfliktien ulkopuolella.

 

2                           Mitä on Suomen puolustuskyky?

 

Voidaan tehdä eroa valtion puolustuskyvyn ja sen sotilaallisen puolustuskyvyn välillä , joka on lähinnä puolustusvoimien suorituskykyä. Valtion puolustuskyky, jota voisi kutsua myös maanpuolustuskyvyksi, on se osa valtion toimintakykyä, jolla tähdätään alueen, väestön, instituutioiden ja koko Suomen valtioidean suojaamiseen kaikilta niiltä uhkilta, joita ei voida niiden syntysijoilla poistaa. Viime kädessä suojataan väkivaltaiselta ja laajamittaiselta hyökkäykseltä. Maanpuolustuskykyä ei edusta vain puolustusvoimat, vaan koko yhteiskunta ja etenkin sen valtiokoneisto.  

 

Laajamittaiset terrori-iskut ovat esimerkki uhkista, jotka ovat aseellisia ja vaativat puolustuskykyä. Pariisin terrori-iskujen jälkeen Ranska vetosi EU:n Lissabonin sopimuksen keskinäisen avunannon velvoitteeseen, joka osaltaan pohjaa YK:n peruskirjan puolustautumisoikeusartiklaan ja koskee sitä tilannetta, jossa maa joutuu aseellisen hyökkäyksen kohteeksi. Terrorihyökkäys on mahdollinen ja jopa paljon todennäköisempi kuin sellainen hyökkäys, jonka torjumiseen sotilaat  Suomessa ensisijaisesti varautuvat, mutta onko se sotilaallinen hyökkäys vai ei? Tämä on viime kädessä politiikan kysymys.

 
Valtioon kohdistuvien painostuskeinojen monipuolistuminen korostaa sitä, että valtion puolustus on kokonaisvaltainen tehtävä. Puolustuksen tahtokysymys liittyy tuohon kokonaisvaltaiseen puolustuskykyyn, joskin muodostaa perustan puolustusvoimissa tarvittavalle tahdolle.  Puolustusvoimat tuottaa sitä merkittävämmän osan valtion puolustuskyvystä, mitä selvemmin uhka on sotilaallinen ja ajankohtainen.  Puolustusvoimien suorituskyky maanpuolustusta varten riippuu paljon siitä, että muut organisaatiot ja tahot valtiossa tekevät oman osuutensa
 

Puolustuskyvyn tason pääkomponentit ovat uskottavuus ja riittävyys.

 

Uskottavuus määritellään maamme toimintaympäristössä ja sitä hankitaan joka päivä myös ”pahan päivän varalle”. Tärkein kohdeyleisö ovat suunnitelmia tekevät vieraiden valtioiden sotilaat ja muu hallintokoneisto sekä valtiojohto, mutta hyvää mainetta on syytä hankkia laajemmassakin yleisössä. Ratkaisevaksi uskottavuus nousee silloin, kun sitä tarvitaan politiikan tukena hyökkäyksen välittömäksi ehkäisemiseksi. Puolustuskyky on ennaltaehkäisykykyä. Uskottavuutta koetellaan ennen muuta silloin, kun taisteluihin ei ole vielä jouduttu. Se on pelotteen uskottavuutta. Siinä annetaan ulospäin viesti:  joka kaavailee hyökkäystä Suomeen, ottaa siinä suuren ja kalliiksi tulevan riskin. Samaa uskottavuutta tarvitaan kuitenkin myös kumppanien vakuutteluun eli: kannattaa auttaa Suomea, koska siitä saa myös itselle hyötyjä. Uskottavuutta oman maan puolustukselle täytyy nykyisin yhä selvemmin hankkia osallistumalla yhteisiin sotilasoperaatioihin ulkomailla.   

 

Puolustuskyvyn sisältämän tahdon pitää myös näkyä ulospäin. Tahtoa voi kuitenkin tarkastella myös erillään kyvykkyyksistä eli kapasiteeteista.

 
Puolustuskyvyn riittävyys korostuu varsinaisessa sotilaallisen voimankäytön, äärimmillään laajojen operaatioiden, torjunnassa. Karkea normi on, että kyky ei ole ollut riittävä, jos sille asetettuja vaatimuksia ei täytetä ja vihollista torjuta. Kyky on mitoitettava suhteessa arvioitavissa oleviin uhkaajan kykyihin ja sellaiseksi, että omat poliittiset ja sotilaalliset tavoitteet myös saavutetaan.
 

Käytännössä tämä tarkoittaa, että alueemme tulee olla ratkaisutaisteluiden päättyessä yhä itsenäisen Suomen valtion hallussa ja edellytykset irtipääsemiseksi koko kriisistä luotu.  

 

Kaiken kaikkiaan puolustusvoimilla on oltava tarpeeksi ja sopivaa materiaalia ja puolustustahtoista ja osaavaa henkilöstöä, suunnitelmat kunnossa, riittävä toimintavalmius sekä puolustukselle välttämätön infrastruktuuri.  Suomen puolustuskyky riippuu harjoitetusta politiikasta, laajasti ymmärretystä puolustustahdosta, yhteiskunnan kriisinkestokyvystä sekä organisoitumisesta torjumaan viime kädessä sotilaallisen voiman käyttö Suomea vastaan. Voiman käytön uhka muodostuu vastaavista hyökkääjän kyvyn perustekijöistä.  Uhka ei ole sama asia kuin aktiivinen uhkaaminen. Nyt mikään valtio ei uhkaa Suomea eikä Suomi ketään.  

 

3                           Mikä on puolustuskyvyn nykyinen taso?

 

Puolustuspolitiikka on erityistä siksi, että tarvittavan puolustuskyvyn tasoa on vaikea määritellä ennen joutumista todellisen sodan testiin. Puolustuksella voi periaatteessa helposti politikoida, koska kenelläkään ei ole yksioikoista totuutta puolustuskyvystä hallussaan. Eri asia on, politikoidaanko.  Suomessa puolustuspolitiikka ei ole ollut tyypillistä politiikkaa, koska siinä on vallinnut suuri konsensus ainakin perusasioista. Konsensukseen on riittänyt se, että puolustuksen välttämättömyydestä ja mahdollisuuksista on ollut riittävä yksimielisyys suurissa puolueissa ja tällä on ollut yhteys Suomen asemaan Neuvostoliiton/Venäjän naapurina. Osittain tämä on yhä yya-ajan perintöä.

Tarvittavan tason määrittely pyrkii kuitenkin olemaan poliittista, mutta se on myös vaikeaa. Ollaan varautumassa tilanteisiin, joita ei pidetä todennäköisinä ja joita itse asiassa kyvyn ylläpitämisellä halutaan ehkäistä.  Niistä ei välttämättä ole edes ammattisotilailla muuta kuin harjoituskokemusta.  Suomi ei onneksi ole ollut sodassa yli 70 vuoteen. Sodan vaatimusten määrittelyvaltaa joudutaan varsin paljon jättämään asiantuntijoille. Myös toimintaympäristön monipuolistuminen vaikuttaa tähän.

 

Lisäksi kysymys on suurten kokonaisuuksien toimivuudesta konfliktissa. Päätökset ovat aitoja strategisia. Vaikka joitakin materiaalisia tekijöitä voidaan jopa mitata, niin tärkeitä ovat ideologiat, tahto, ideat, ratkaisut, suunnitelmat, opit, käskyt, ohjeet ja muu ihmisten ajattelu ja osaaminen.  Toki jonkin verran puolustuskykyä voidaan ja pitää määritellä ennakolta, esimerkiksi sotilaallisen ja muun tiedon avulla, jos sitä käytetään kriittisesti. Suomessa harjoitetaan varsin monipuolista tutkimustoimintaa, joka antaa ehdollisia vastauksia siihen, miten puolustusvoimia kannattaa varustaa ja kouluttaa. Osaamisen tasoa voidaan myös mitata. Systemaattinen ja kriittinen sotatieteellinen tutkimustoiminta on merkittävästi lisääntynyt, monipuolistunut ja myös kansainvälistynyt viimeisen 20 vuoden aikana puolustusvoimissa.

 

Puolustuskyvyn uskottavuudesta on kuitenkin vaikea saada kriittistä tietoa ulkopuolelta.  Ulkomaiset asiantuntijat ja suurelta osin poliitikotkin ovat kohteliaita. Joillekin ajatus siitä, että Suomen pitäisi puolustautua sellaista hyökkäystä vastaan, mitä täällä ajatellaan, on epäolennainen. Jotkut taas arvioivat Suomen puolustuksen uskottavuutta sen perusteella, minkä paremmin tuntevat, eli oman maansa sotilaallisen kyvyn avulla. Ammattisotilaiden arviot ovat toki tärkeitä, mutta joko ne ovat salaisia tai sitten heitäkin vaivaa se, mitä sopii kirjoittaa ja sanoa. Joskus kuitenkin ”ajatellaan ääneen”, poliittisista tai muista syistä.

 

Tutkimuksiin perustuva yksi johtopäätös on, että valtion kannattaa normaalioloissa hankkia asevoimilleen ja järjestelyilleen hyvää mainetta eri osapuolten keskuudessa, vaikka sitten kriisiä lähestyttäessä painaisivatkin osittain eri seikat kuin rauhan aikana.  Hyvä maine lisää pienen valtion pelotteen toimivuuden todennäköisyyttä kriisitilanteessa.

 

Tutkimus kertoo myös, että lähes mikä tahansa pelote voi pettää ja ennalta arvioitu puolustuskyky riittämättömäksi. Kaikki tutkijat eivät laske ydinpelotteen ansioksi edes sitä, ettei kylmän sodan aikana jouduttu ydinsotaan. Jos otetaan kuitenkin muita esimerkkejä, niin meille ehkä läheisin on varmaankin talvisota. Suomen pelote ei kyennyt ehkäisemään Stalinin Neuvostoliiton hyökkäystä ennalta. Sen sijaan tuotettiin hyökkääjälle yllätystä siinä, että puolustuksen riittävyys oli parempi kuin hyökkääjä kuvitteli ennakolta. Hyökkääjä yliarvioi rauhan aikana oman hyökkäyskykynsä.

 

Tuoreempi esimerkki on Falklandin sota keväällä 1982. Argentiina ei miehittäessään Falklandin saaret uskonut, että Iso-Britannia valtaisi ne verraten helposti takaisin. Kolmas ja tuorein esimerkki: Ukrainalla ei ollut pelotetta sitä vastaan, että Venäjä valtasi Krimin. Krimillä ei edes ryhdytty aseelliseen vastarintaan, mutta Ukraina oli suurissa vaikeuksissa myös siellä, missä voimaa todella oli tarkoitus käyttää eli Itä-Ukrainan separatisteja vastaan. Tätä oli vaikea ennakoida sen perusteella, mitä voitiin laskea Ukrainan asevoimien kapasiteetista.  

Kaikissa näissä kolmessa tapauksessa materiaalisia, jollakin lailla ennalta laskettavia tekijöitä painavampi oli kyvyn aineeton eli tahto- ja osaamiskomponentti. Talvisodassa se oli puolustajalla suhteellisesti vahva hyökkäävään vastapuoleen nähden, eikä tämä ole mikään pelkkä myytti.

Jos määrittelyn vaikeuksista huolimatta esittää henkilökohtaisen varovaisen arvion, niin Suomen maine on ilmeisesti joka suunnalla aika hyvä.  Suomen puolustuksella on uskottavuutta, mutta sitä vaikeuttanee nykyisin erityisesti se, että puolustusjärjestelmä eroaa varsin paljon muista ja tyypillisimmistä tällä hetkellä.  Venäjä ei uhkaa Suomea, mutta tärkeintä on silti, että uskottavuutta on juuri venäläisten silmissä. Sitä on todennäköisesti siellä myös helpompi saavuttaa kuin joissakin läntisissä valtioissa, jotka ovat olleet kauan liittoutuneita ja joissa oman maan puolustus ei ole ollut samanlainen kysymys kuin meillä. Venäläisten toimintakuviot ovat sellaisten sotatoimien osalta, joihin täälläkin varaudutaan, suurelta osin perinteisempiä kuin lännessä.

Puolustuskyky ei riitä ydinasesotaan, mutta se ei riitä edes ydinasevaltioilla siihen.  Kyky ei myöskään riitä sotaan, jossa suurvalta voisi vapaasti keskittää sotilaallista voimaansa Suomea vastaan. Sen sijaan puolustuskyky riittää kuitenkin melko hyvin siinä skenaariossa, jota pidetään vakavimmista todennäköisimpänä, eli että Suomi joutuisi sotilaallisen voiman käytön kohteeksi tilanteessa, jossa hyökkääjän voimista suurin osa olisi sidottu muualle. Käytännössä kyseessä olisi laaja kansainvälinen kriisi, ennen muuta Naton ja Venäjän vastakkainolo. Tätäkin riittävämpi puolustuskyky on edellä mainittua alemman asteisiin uhkatilanteisiin kuten vaikkapa sellaiseen ”hybridisotaan”, jota nähtiin Ukrainan kriisin yhteydessä. Kyky ei kuitenkaan säily ehkä edes tyydyttävänä, jos materiaalitaso heikkenee esimerkiksi valtion säästötoimien vuoksi suhteessa toimintaympäristöömme. Henkilöstöpuolella voisi erityisiä ongelmia syntyä siinä tapauksessa, että asevelvollisten koulutuksessa tarvittavia puolustusvoimien toimintamenoja leikattaisiin jatkossakin.  

4                           Puolustuskyvyn haastajat 

Puolustuskyvyn haasteet nousevat ennen muuta Suomen kansainvälisestä toimintaympäristöstä, jonka voi jakaa poliittiseen ja strategiseen eli lähinnä sotilaalliseen ympäristöön. Suomalaisen yhteiskunnan muutos tuottaa myös ehdollisia haasteita. Itse kotimainen politiikka eli Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka määrittää lopulta, millaiset haasteet puolustuskykyyn kohdistuvat ja miten ne otetaan vastaan. Ulko-, turvallisuus- ja puolustuspolitiikalla on myös vahva sisäpoliittinen ulottuvuus.

4.1                        Kansainvälinen ympäristö

Kansainvälisessä ympäristössä Suomen puolustuskyky riippuu ennen kaikkea siitä, mitä Venäjä, Yhdysvallat, Nato ja Euroopan unioni sekä osaltaan lähinaapureista erityisesti Ruotsi tekevät, millaista politiikkaa ne harjoittavat.  Puolustus riippuu suuresti siitä, mitä tapahtuu Euroopassa ja euroatlanttisella alueella. Kyky riippuu yhä nimenomaan itä-länsi-suhteista, vaikka kahtiajaot oli jo ehditty julistaa päättyneiksi.

Suomen puolustuspolitiikan merkittävimmät käänteet ovat liittyneet  siihen, että Suomelle merkittävät aikansa suurvallat, joista yksi on ollut Venäjä tai Neuvostoliitto, ovat ryhtyneet harjoittamaan revisionistista ja suuntaansa ehkä radikaalistikin muuttavaa politiikkaa. Nyt Venäjä on jo vuodesta 2004 lähtien harjoittanut uutta ulkopolitiikkaansa, joka huipentui Ukrainan kriisissä ja on suuresti vaikuttanut itä-länsi-suhteisiin. Jää nähtäväksi, voivatko Venäjän ja Yhdysvaltain tai Venäjän ja Euroopan suhteet enää palata vaikkapa noin 15 vuotta sitten vallinneeseen tilanteeseen. Maanpuolustuksesta pitää tietenkin huolehtia suhdanteista riippumatta, mutta se on poliittisesti helpompaa, jos osapuolten välinen jännitys on matala. Tosin hyvien ja lämpimien suhteiden vallitessa puolustus voi joskus päästä rapautumaankin. Vanha viisaus on, ettei pidä liikaa luottaa rauhan tilan jatkumiseen tai ulkopuoliseen apuun tai molempiin.

Sinänsä on syytä alleviivata, että Venäjä pitää tätä Suomen suuntaa yhä varsin ongelmattomana. Se pyrkii edelleen vahvistamaan omaa sotilaallista kykyään, mutta on hyvin kyseenalaista, pystyykö se edelleenkään asevoimiaan uudistamaan suunnitellusti, jos öljyn hinta pysyy alhaalla ja lännen sanktiot Ukrainan takia voimassa. Venäjän kapasiteetit eivät tällä suunnalla välttämättä kasva. Paljon mediahuomiota annetaan lisääntyneelle sotilaalliselle aktiivisuudelle Itämeren piirissä, joka kuitenkin on kasvanut kummallakin puolella eli niin Natossa kuin Venäjällä. Verrattuna kestävämpiin strategisiin tekijöihin se on kuitenkin eräänlaista ajankohdan pintakuohua.

Yhdysvallat on halunnut  eurooppalaisten kantavan enemmän vastuuta omasta turvallisuudestaan ja alueellisista konflikteista. Ukrainan kriisi palautti kuitenkin Yhdysvaltain merkitystä Euroopalle. Etenkin Itä-Euroopan maat, mutta tavallaan myös Suomi ja Ruotsi, tekevät töitä sen suuntaisesti, että Yhdysvaltain tukea olisi saatavissa. Yhdysvallat on yhä sotilaskapasiteeteiltaan ylivertainen myös Venäjään nähden, jolla tosin on ydinaseensa.

Nato on palauttanut jo vähenemässä ollutta yhteisen puolustuksensa merkitystä ja lisää nopean toiminnan valmiuttaan Itä-Euroopassa ja Baltian maissa. Niissä paikalla olevalla pienellä amerikkalaisella sotilasosastolla on ”laukaisulankamerkitys”.  Yhdysvallat pyrkii poliittisesti vakuuttamaan Viroa, Latviaa ja Liettuaa siitä, ettei niitä jätetä yksin. Ajatellaan, ettei Venäjä ehkä painosta maita sotilaallisesti, jos niissä on pienehkökin joukko amerikkalaissotilaita.

Ruotsin turvallisuus- ja puolustuspolitiikka on aina ollut Suomelle tärkeä. Suomi on toki Ruotsin kanssa monessa suhteessa hyvin lähellä Natoa ainakin valmiusmielessä. Se tilanne ilmeisesti jatkuu, vaikka jäsenyyttä ei haettaisikaan. Kuten Ruotsissa niin täälläkin on seurattu Nato-standardeja, on isäntämaasopimus  ja avun vastaanottovalmisteluja sekä myös harjoitellaan tiiviisti Naton kanssa. Lisäksi Suomella ja Ruotsilla on erityinen suosituimmuusasema rauhankumppanina suhteessa useimpiin muihin Naton rauhankumppaneihin.

Ruotsi on jonkin verran palauttamassa oman alueensa puolustuskykyä, jota se ajoi uudistuksissaan tietoisesti alas. Sodan ajan maavoimien joukkojen määrä on kuitenkin aluepuolustukseen erittäin pieni. Ruotsi lähti kuitenkin jo kylmän sodan päätyttyä siitä, että jos invaasiopuolustusta vaativa uhka kehittyy, siihen ehtii varautua. Ruotsin ilma- ja merivoimien tilanne on Itämeren piirissä edelleen hyvä. Ruotsi ei halua painottaa tiivistyvän yhteistyönsä Suomen kanssa tähtäävän yhteiseen puolustautumiseen, mutta puolustuskyvyn yhteiskehittely luo kuitenkin edellytyksiä myös niiden yhteiskäytölle.

Lännessä hellittiin jo 1990-luvulla ajatusta, että Ruotsi ja Suomi voisivat antaa turvatakuita Baltian maille. Ruotsihan onkin antanut poliittisia julistuksia EU:n turvallisuuspoliittisen solidaarisuuden hengessä.  Uhkatilanne ratkaisisi kuitenkin tällaisten kohtalon. Pohjoismaisen yhteistyön kautta Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyöllä on kosketuspintansa Nato-kysymykseenkin. Tätä  ei kuitenkaan nyt haluta korostaa. Yhteistyö onkin eräänlainen ”kolmas tie”, mutta ei kummallekaan vaihtoehto Nato-jäsenyydelle, jos sitä tarvittaisiin. Pohjoismainen puolustusyhteistyö NORDEFCO on parhaimmillaan kriisinhallintavalmiuksien ja materiaaliyhteistyön alalla, mutta sillä on myös välillistä muuta merkitystä puolustuskyvyn kehittämiselle.

Euroopan unioni aktivoi Lissabonin sopimuksen keskinäisen avunannon velvoitetta äskettäin Ranskan pyynnöstä Pariisin terrori-iskuihin liittyen. Samalla se antoi esimerkin siitä, mitä EU:n turvatakuut voivat tarkoittaa käytännössä erityisesti silloin, kun suuri eurooppalainen valtio haluaa niitä käyttää. Tämä ei välttämättä ennakoi, millaista tukea EU antaisi, jos jäsen joutuisi ulkopuolisen valtion sotilaallisen hyökkäyksen kohteeksi. Tuskin EU:n jäsenmaa kuitenkaan olisi täysin välinpitämätön sellaisessa tilanteessa. Eri asia sitten on, mitä tukitoimet olisivat käytännössä. Varsinaisia valmiita organisaatioita avun toteuttamiseen ei ole ilman Naton myötävaikutusta. Ennen muuta Euroopan unionin merkitys puolustuskyvylle on sen materiaalisen kehittämisen tukemisessa, ei niinkään puolustuskyvyn käytössä.  Poliittinen solidaarisuusmerkitys sen sijaan voi olla suurikin. EU:n avunanto nojaa joka tapauksessa kahdenväliseen tarkempaan tilanteenmukaiseen sopimiseen, mikä väylä on periaatteessa olemassa myös EU:n jäsenmaan ja unionin ulkopuolisen välillä. 

Strategit ja sotilasstrategit lukevat kansainvälistä ympäristöä osaksi toisin kuin poliitikot. Suomen strateginen ympäristö ja sodan kuvan kehitys vaikuttavat puolustuskyvyn kehittämiseen.  Paljon merkitystä on sotilaallisten kapasiteettien kehittymisellä, joita eri valtiot käyttäisivät strategisten intressiensä turvaamiseen.  Lähiympäristön perustekijöitä ovat yhä Pietarin alueen tärkeys Venäjälle ja se, että Kuolan alueella on Venäjän tärkein laivastotukikohta. Kaliningradin alue on Nato-maiden ympäröimä Venäjän osa, joka osaltaan painottaa Itämeren meriyhteyksien merkitystä Venäjälle. Nykyoloissa sitä nostaa myös Itämeren asema energiareittinä, joskin vakavimmissa skenaarioissa energian siirto tyrehtyisi. Arktiset intressit ovat korostumassa niin Venäjällä kuin muissakin pohjoisissa valtioissa.  Venäjän sotilaallinen läsnäolo Arktiksessa lisääntyy, mutta se on ensisijaisesti muuta kuin varautumista sotilaallisiin turvallisuusuhkiin. Koko Pohjois-Euroopan strateginen dynamiikka on kuitenkin aikaisempaa enemmän Itämeren piirissä, jossa Naton toimintavapaus on kasvanut kylmän sodan ajoista ja niin Nato kuin Venäjäkin ovat sotilaallisesti entistä aktiivisempia. Vakavissa sotilaallisissa skenaarioissa tärkeimmät operaatiosuunnat Suomen lähialueella ovat yhä sekä Puolan ― Baltian maiden ja Itämeren merialueen suunnassa että pohjoisella merialueella

Yleinen sodan kuva on monipuolistunut ja sodan ja rauhan ero on hämärtynyt. Tämä johtuu poliittisesti määrättyjen tehtävien monipuolistumisesta, mutta myös teknologisesta kehityksestä. Sen myötä vihamieliseen toimintaan informaatioympäristössä, siis esimerkiksi kyberulottuvuudessa, on tullut paljon mahdollisuuksia. Tämä on tosin jo pitemmän ajan kehitystä. Mediajulkisuudessa tulee kuva, että olisi nyt olemassa jokin ainutlaatuinen voiton avain tai että uudet sodankäyntimuodot syrjäyttäisivät esimerkiksi sellaiset, joihin Suomessa varaudutaan. Näin ei ole.  

Esimerkiksi paljon puhuttu ”hybridisodankäynti”  on itse asiassa kauan tunnettua voimien ekonomista käyttöä. Osa ”hybridisodasta” on tavanomaista valtioiden välistä konfliktipolitiikkaa ja erilaisten painostusmuotojen yhdistelemistä. Muuttunut informaatioympäristö tarjoaa kuitenkin siihen ja laajemminkin sodankäyntiin uusia mahdollisuuksia. Kaikkialla pitkälle kehittyneissä yhteiskunnissa erilaiset informaatio-operaatiot median tai kyberavaruuden kautta ovat aikaisempaa tärkeämpiä ja niihin pyritään. Keinot toki valitaan vastustajan ja omien voimien päämäärien ja kapasiteettien mukaan. Se, mikä sopii Ukrainaan, voi tuottaa vaikeuksia Suomessa.

Hybridisodasta” voi tehdä kuitenkin sen johtopäätöksen, että sotilaallista laajempi valtion puolustuskyky ja kokonaisvaltaisen turvallisuuden kehittäminen ovat perusvastaus sodankäyntikeinojenkin monipuolistumiseen.  Puolustusvoimissa tarvitaan monipuolista varautumista ja sopivaa, tarvittaessa hyvinkin nopeaa valmiuden säätelyä, mutta vaativimmat tehtävät liittyvät yhä kuitenkin varsinaisten sotilaallisten hyökkäysoperaatioiden torjuntaan.

Kestävä päätelmä on myös esimerkiksi se, että minkään puolustukseen kokonaisvaltaisesti varautuneen valtion alistaminen ei ole varmaa pelkin pommituksin ja pienten erikoisjoukkojen avulla eikä millään yksinkertaisella täsmäiskulla, ellei voimasuhde-ero ole materiaalisesti todella kiistaton. Tarvitaan yhä ”saappaita saveen” eli alueiden ottamista haltuun maajoukoilla. Sellaiseen taas monissa konflikteissa ei ole poliittista tahtoa, koska siitä aiheutuisi kotimaisia poliittisia kustannuksia hyökkääjälle.  

Sotilaallisen ympäristön kehityksessä Suomen täytyy varautua monenlaiseen painostukseen, jossa taloudellisia ja poliittisia toimia tuetaan sotilaallisilla. Voimankäyttö voi olla erilaisia tuli- ja muita iskuja, joihin voi liittyä jo joukkojen liikettä Suomen alueelle, sekä eriasteisia operaatioita verraten rajoitetuista aina laajamittaiseen, jollaisella hyökkääjä saattaa jo tähdätä tärkeiden alueiden haltuunottoon ja Suomen puolustuskyvyn romahduttamiseen. Kaikkiin näistä liittyy informaatio-operaatioita. Käsitykseni on, että puolustusvoimissa ollaan hyvin selvillä mahdollisten sotilaallisten uhkatilanteiden luonteesta. On mielenkiintoista kuitenkin odottaa, miten uhkakuvia ilmaistaan nyt istuvan hallituksen aikana tehtävissä poliittisissa selonteoissa ja selvityksissä.  Pitemmällä aikavälillä julkiset uhkakuvat ovat lieventyneet ja niitä on osittain häivytetty. Parin viime vuoden kehitys on voinut tuoda tähän muutosta.

4.2                        Suomalaisen yhteiskunnan muutos

Suomalaisen yhteiskunnan muutos voi tuottaa haasteita lähinnä kahdelle puolustuskyvyn osatekijälle:  asevelvollisuudelle ja puolustustahdolle. Lisäksi yhteiskunnan infrastruktuuri on kehittyessään muuttunut jo pitemmän aikaa haavoittuvammaksi asevoiman käytölle ja kyberhyökkäyksille. 

Väestörakenteen puolesta ei asevelvollisuudella liene ongelmia pariin vuosikymmeneen. Miesten ja vapaaehtoisten naisten määrä riittää yhä varsin suuriinkin sodan ajan joukkoihin. Kysymys on enemmänkin siitä, voidaanko varusmiespalvelukseen tulevia muista syistä olla valikoimatta nykyistä enempää. Voimakas maanpuolustustahto ei myöskään riitä yksinään varmistamaan asevelvollisuusjärjestelmän jatkuvuutta. 
Nykylinjaa haastaa lähinnä  yksilöllisyyden kiihtyminen ja uusimuotoinen yhteisöllistyminen.  Se  muuttunee monimuotoisemmaksi ja verkostolliseksi. Arvopohja muuttuu ainakin hieman ja yksilönvapaudet ja -oikeudet voivat korostua. Tämä muutos haastaa laajemminkin kollektiivisia instituutioita ja niiden asettamia velvollisuuksia. Tulevaisuudessa saatetaan helpommin kyseenalaistaa yksilön osallistumista sellaista yhteistä vastuuta ja ponnistuksia vaativaan toimintaan, jota sotilaskoulutus ja asevelvollisuus edustavat. Koulutuksen sisältöjen odotetaan myös tarjoavan yksilöllisiä elämyksiä, hyötyjä ja haasteita.  

Sodan ja rauhan eron hämärtyminen ja sodankäynnin monipuolistuminen hämärtävät sitä yhteiskunnassa vallitsevaa kuvaa, mikä on se ”oma oikea sota”, johon täytyisi maanpuolustuksella varautua. Suomessa kuva on ollut hieman erilainen kuin useimmissa Euroopan maissa. Siihen on täällä sisältynyt ajatus koko yhteiskunnan äärimmäisistä ponnistuksista pienen valtion torjuessa suurta hyökkäystä.

Tasa- ja yhdenvertaisuuskysymys ei haastane miesten asevelvollisuutta ainakaan lyhyellä aikavälillä.  Sitä ei ole laajalti nähty tasa-arvo-ongelmana, mutta oireita on. Asevelvollisuutta tuskin voidaan kuitenkaan laajamittaisesti asettaa naisille. Norjassa tosin on otettu käyttöön ”sukupuolineutraali” asevelvollisuus, joka perustuu kuitenkin suureen valikointiin ja vapaaehtoisuuteen palvelukseen tulossa.   

Yhteiskunta näyttää tulleen entistä haavoittuvammaksi erityisesti infrastruktuurin ja informaatioympäristön kehityksen myötä. Turvallisuutta lisääviä toimia ei ehkä ehditä tai edes haluta ottaa käyttöön samassa tahdissa, kuin tarvetta niihin ehkä olisi. Ajankohtainen esimerkki on tarve parantaa valtiojohdon ja sotilaallista tilannekuvaa uuteen informaatioympäristöön sopivin tiedustelujärjestelyin. Niiden käyttöönotto saattaa vaatia perustuslain uutta tulkintaa tai jopa muuttamista.  Haavoittuvuuden lisääntymisen myötä yhteiskunnan yleinen kriisinkestokyky ja - kuten sanotaan - ”joustokestävyys” eli resilienssi ovat vaarassa. Tämä tuo haasteen niin laajemmalle kuin sotilaallisellekin puolustuskyvylle.  Sama koskee kuitenkin myös muita eurooppalaisia yhteiskuntia.

4.3                        Kotimaiset poliittiset haasteet

Puolustuskykyä kehittävässä politiikassa liikutellaan kolmea keskeistä ”palikkaa”. Ne ovat puolustukseen osoitettavat määrärahat. Niillä pitäisi turvata uuden taistelutavan mukaiset maavoimien suorituskyvyt sekä erityisesti Hornetien ja merivoimien nykyisten taistelualusten seuraajien hankinnat vaarantamatta myöskään puolustusvoimien muiden suorituskykyjen kehittämistä. Toinen ”palikka” on sotilaallisen puolustuksen suhde kokonaisturvallisuuteen ja kolmas ulko- ja turvallisuuspoliittinen valinta eli perusratkaisu Suomen linjasta ja yhteistyökumppaneista.

Sotilaallisella puolustuksella on yhä erityisasemaa suhteessa muihin laajan turvallisuuden sektoreihin. Puolustuskyky voisi joutua poliittisesti haastetuksi, jos itä-länsi-suhteiden tila nopeasti ja merkittävästi alkaisi kohentua tai sitten tai juuri siksi, jos valtiontalouden korjaamisvaatimus alkaisi uudestaan painaa puolustusmäärärahoja jälkeen. Nykyistä edellinen puolustusvoimain komentaja Ari Puheloinen totesi muutama vuosi sitten, että huonossa tilanteessa saatettaisiin joutua harkitsemaan, riittääkö puolustusvoimauudistus vai tarvitaanko varsinainen puolustusuudistus.

Ajatuksen puolustusuudistuksesta voi tulkita niin, että siinä puolustuksen tavoitteet ja päämäärät jouduttaisiin asettamaan uudestaan ja katsomaan kokonaisturvallisuuden suunnasta, mikä sotilaallisen puolustuksen rooli siinä voisi järkevästi olla. Tämä olisi menemistä eräänlaiseen Ruotsin malliin. Suomen sotilaallisesta ympäristöstä olisi kuitenkin vaikea löytää perusteita ilman, että tietoisesti muutettaisiin uhkakuvaa lievemmäksi.

Puolustusuudistus voisi vaikuttaa myös kolmannen ”palikan” käyttöönottoon eli perusratkaisun muuttamiseen. Se tarkoittaisi liittoutumista Natoon.  Nykyisen sotilaallisen liittoutumattomuuden sisältöhän on määritetty sellaiseksi, ettei olla Naton jäsen mutta sen kanssa läheisessä yhteistyössä. Nyt tavoitellaan ”kolmatta tietä” eli kaikinpuolista yhteistyön tiivistämistä, jossa erityinen huomio on yhteistyön syventämisessä Ruotsin kanssa.  Nato-jäsenyydestä  olisikin kysyttävä: lisäisikö se puolustuskykyä vai  mitätöisikö se jäsenyyden hyödyt ainakin siinä tapauksessa, ettei mitään vakavaa konfliktia Naton ja Venäjän välillä olisi kuitenkaan näköpiirissä? Eli millainen riski halutaan Nato-jäsenyydessä ottaa vai pienennetäänkö sillä riskiä?  Tämä on ennen kaikkea poliittisen väännön kysymys, koska kenelläkään ei ole varmaa tietoa siitä, miten tulee käymään. Vireillä oleva Nato-selvitys antanee yhdenlaista kuvaa, jolla on merkitystä tuossa kamppailussa.

Puolustuspolitiikka on Suomessa ollut tähän asti aika maltillista ja pitkäjänteistä. Oman maan puolustus on pysynyt selkeästi etusijalla. Suuret puolueet eivät ole halunneet tehdä perusasioista suuria politikoinnin kohteita.  Virkamiesvalmistelun merkitys on korostunut ja selonteot ovat tasoittaneet puolustuksen kehittämistietä. Oikeastaan vain vihreät ja vasemmistoliitto ovat ajoittain nostaneet vahvaa kritiikkiä perusasioita, ”puolustuksen fundamentteja” kohtaan.  Hallitukset ovat viime aikoina olleet laajapohjaisia ja istuneet koko vaalikauden. Puolustuksen kehittämiselle tämä tilanne on voittopuolisesti ollut edullinen.

Kotimainen poliittinen tilanne voi mahdollisesti, mutta ei kovin todennäköisesti muuttua niin, että puolustuskyky joutuisi nykyistä enemmän haastetuksi. Suomessa yleislinjana on ollut puolustusmäärärahatason pitäminen verraten matalana. Tiukkojen säästöjen ja rationalisoinnin tie näyttää aika monien mielestä kuitenkin nyt loppuun käydyltä, etenkin jos materiaalin suhteellinen kallistuminen jatkuu.  Tämä saattaa virittää puolueiden puolustuspolitiikkaa uusiin suuntiin. 

5                           Miten puolustuskyky turvataan?  

Suomen puolustuskyky turvataan parhaiten niin, että siihen kiinnitetään riittävät voimavarat ja ne käytetään hyvin. Verraten pienellä määrärahojen korotuksella yhä pitää yllä sotilaallisin perustein riittävä kansallinen puolustuskyky 2020-luvullakin.  Suomea pystytään yhä puolustamaan, jos niin halutaan.

Jos Suomi jostakin syystä hakeutuisi Naton jäseneksi, on syytä toivoa, ettei se johda oman puolustuksen alasajoon eikä puolustustahdon heikkenemiseen. Puolustuksesta on pidettävä huolta kaiken yhteistyön sortumisen varaltakin. Jäsenyyden siis pitäisi tuottaa kykylisää, mikä ei ole itsestään selvää. Omissa käsissä oleva puolustuskyvyn kehittäminen on ensisijaista.

Valtiontalouden vajeen korjaamiseen tuntuu olevan suuri paine, ja se jatkunee koko 2010-luvun. Sen yhteydessä toivottavasti tiedostetaan, että puolustuskyvystä leikkaamiseen on vaikea löytää perusteita nykyisessä kansainvälisessä tilanteessa. Siinä riippuu paljon itä-länsi-suhteiden kehityksestä, mutta myös siitä, miten Suomi onnistuu poliittisesti hoitamaan suhteensa itänaapuriinsa Venäjään. Politiikassa tuskin on viisasta jättää huomiotta sitä, että Suomella on erilainen strateginen asema kuin useimmilla muilla läntisillä mailla.   


****
Arto Nokkala on vapaa tutkija, yhteiskuntatieteiden tohtori ja everstiluutnantti evp. Hän on aiemmin toiminut muun muassa Maanpuolustuskorkeakoulun strategian ja turvallisuuspolitiikan dosenttina.