Takaisin Tiedotuksia sivulle

ESITELMÄKOKOUS HELSINGIN SUOMALASISELLA KLUBILLA 9.4.2018

Suurlähettiläs Hannu Himanen: Venäjä - Suomi ja Euroopan turvallisuus

 

Aloitin toimikauteni Suomen suurlähettiläänä Moskovassa huhti-toukokuun vaihteessa kaksituhattakaksitoista, 2012. En väitä, että mitenkään olisin voinut ennustaa millainen neljä vuotta Moskovassa oli tulossa, kun sinne menin.  Oltuani siellä viikon, olin todistamassa seitsemäs toukokuuta kaksituhattakaksitoista, 2012, Vladimir Putinin virkaanastujaisia kolmannelle presidenttikaudelle. Muutoksen oireita oli ilmassa ja sittenhän lopullisesti runsas neljä vuotta sitten helmikuussa 2014 käynnistyi mielestäni koko lailla uusi vaihe paitsi Venäjän ulkopolitiikassa niin myös laajemmin kansainvälisesti. Venäjä teki asioita, jotka selvästi ylittivät hyväksyttävyyden rajan. Selostan nyt vähän sitä, miten Venäjä tätä selittää ja mitä se voisi merkitä. Voimme sitten keskustella.

Aloittaisin tuoreista presidentin vaaleista, tai niin kuin olen sanonut vaaleja muistuttaneesta tapahtumasta Venäjällä, koska se on hyödyllinen ikkuna tarkastella Venäjää, missä se maa makaa poliittisesti ikään kuin sisäpolitiikan näkökulmasta. Vaalit eivät olleet vaalit sanan länsimaisessa merkityksessä. Lopputulos oli etukäteen tiedossa - ei ollut mitään vaihtoehtoja ja monet yksityiskohdat vaaleista demokraattisen järjestelmän tapahtumana kertovat siitä, miten autoritaarinen, yksinvaltaisesti johdettu ja epädemokraattinen maa Venäjä tänä päivänä on. Siihen on monia syitä, mutta vaaleja tarvitaan myös Venäjällä ikään kuin rituaalinomaisena asiana. Voidaan tietysti kysyä mikä niissä sitten mättää.

Hyvin moni asia. Venäjällä ei ole todellisia puolueita eikä siinä mielessä poliittista järjestelmää. Siellä ei ole oppositiota. Siellä ei ole todellista sananvapautta ja sieltä puuttuu kansalaisyhteiskunta ja sitä kautta myös yleinen mielipide. Tähän listaan voisi lisätä vielä, että Venäjällä ei ole todellista parlamenttia. Vallan kolmijako ei toimi – sitä ei ole. Tätä vaaleja muistuttavaa tapahtumaa tarkkaili Etyjin ja Euroopan neuvoston valitsemista edustajista koostunut ryhmä, joka totesi raportissaan heti vaalien jälkeen, että niissä ei ollut todellista kilpailua. Putinille annettiin kohtuuton julkinen etulyöntiasema monella tavalla, mutta teknisesti vaalipäivänä vaalit hoidettiin suhteellisen moitteettomasti, vaikka paljon valituksia ja ilmoituksia väärinkäytöksistä tulikin. Niihin kaikkiin tarkkailuryhmä ei ole paneutunut syvällisesti. Voisi sanoa näin, että kun äänestysprosentti oli yli kuusikymmentäseitsemän prosenttia ja Putinin kannatus julistettujen tulosten mukaan seitsemänkymmentäkuusi prosenttia, niin nämä luvut ja jos otetaan vielä muiden ehdokkaiden kannatusluvut, niin kaikki nämä luvut ovat epämääräisiä. Ne on manipuloituja eikä millään ulkopuolisella taholla ole todellista mahdollisuutta tarkistaa niiden oikeellisuutta. Venäläiset tietävät tämän – ei heillä ole mitään harhaluuloja tässä suhteessa. Voisi kysyä ”Miksi sitten vaalit Tarvitaan”. Tällainen vaaleja muistuttava rituaali on sisäpoliittisesti tärkeää. Se on suorastaan riitti, jossa kansalaiset saadaan uskomaan ja monet myös haluavat uskoa, että Vladimir Putin on kansan vapaasti valitsema presidentti.

Hän olisi sitä, jos Venäjällä järjestettäisiin vapaat vaalit. Putinin kannatus on laajaa ja aitoa. Ei siinä ole mitään epäselvää. Senkin takia voidaan kysyä, miksi vaalit manipuloidaan niin perusteellisesti. Siihen ei olisi mitään syytä, mutta hallinto haluaa varmistaa, että kaikki tapahtuu niin kuin hallinto haluaa tapahtuvan. Vaaleilla on myös kansainvälinen merkitys Putinin kansainvälisen legitiimisyyden näkökulmasta.

Venäjä haluaa olla suurvalta ja Putin tunnustetun suurvallan presidentti. Jos hän olisi jonkun ”politbyroon” kaltaisen pienen ryhmän nimeämä, niin hänen kykynsä edustaa Venäjän kaltaista maata kansainvälisesti olisi huomattavasti heikompi. Vaalit ovat keino lisätä presidentin sekä sisäpoliittista että kansainvälistä legitiimisyyttä.

Kun katsotaan sitten Putinin uudelleenvalinnan jälkeistä tilannetta – kuutta vuotta – tästä eteenpäin, niin keskustelut useiden venäläisten asiantuntijoiden kanssa ovat osoittaneet yleisen käsityksen olevan nykyisen menon ja Putinin vahvan aseman jatkuminen. Vasta tämän kuusivuotiskauden loppupuolella tulemme tietämään mikä sitä seuraa. Tätä on hyvä pohtia että miksi näin on. Kuten jo sanoin Venäjällä ei ole oppositiota. Moskovassa ollessani tapasin useita oppositiopoliitikkoja, joista merkittävin on Aleksei Navalny. Tapasin hänet pari kertaa, mutta mitään läheistä yhteyttä minulla ei häneen ollut enkä voi sanoa tuntevani. Tapasin muita oppositiopoliitikkoja sekä valtakuntatasolla että eri alueilla liikkuessani ja vaikutelmani on, että oppositio on hajallaan kuin varpusparvi ja tappelee keskenään. Puuttuu sellainen hahmo, jolla olisi selkeä visio mihin suuntaan Venäjää pitäisi viedä. Aleksei Navalny on poikkeus, mutta hänen toimintaansa on rajoitettu monin keinoin. Hänhän halusi olla ehdolla näissä presidentin vaaleissa, mutta se torjuttiin ”legalistisin” menetelmin, sillä hänet on tuomittu useampaan kertaan erilaisista keksityistä rikoksista ja useita tutkintoja on käynnissä niin, että hänen toimintaansa voidaan vastedeskin rajoittaa.

Venäjän talous on huonossa kunnossa eikä siihen ole odotettavissa muutoksia. Putin ei myöskään halua todellisia talousreformeja, vaikka niistä puhuukin. Kysymyksen siitä mitä tuleman pitää, voisi tiivistää kolmeen skenaarioon Putinin neljännen kauden jälkeisen ajan kehitysvaihtoehdoista. Ensimmäinen, jota pidän ainoana realistisena, on se että yksinvaltainen järjestelmä vahvistuu. Venäläisten asiantuntijoiden arviot päätyvät poikkeuksetta siihen, että Putin pysyy Venäjän vahvana miehenä myös vuoden 2024 jälkeen. Missä asemassa hän on siinä vaiheessa –  hän on haluton muuttamaan perustuslakia? Hänestä voi tulla joku ”isähahmo” joku valtakunnanneuvoston puheenjohtaja, joka tosi asiassa määrittelee Venäjän politiikkaa myös presidentin tehtävän ulkopuolella. Me emme tätä tiedä ja vaikka Putin oikeasti haluaisi siirtyä syrjään vallan kahvasta, niin vaihtoehtoiset mallit hänen kautensa jälkeiselle ajalle poliittisessa mielessä ovat hyvin samantapaiset. Vahvoja yksinvaltaisia johtajia on tarvittaessa eteisessä rivissä.

On hyvä muistaa, että Putin tuli politiikkaan ja presidentiksi aika lailla täydestä tuntemattomuudesta. Keskeisin selitys tähän on ollut Putinin tausta neuvostoaikaisessa KGB:ssä ja hän on ympäröinyt itsensä turvallisuuspalveluiden miehillä visusti.

Tämä ei ole ennuste. On mahdollista, että tämän kuusivuotiskauden aikana syntyy jonkinlainen sisäpiirin valtataistelu. Se on mielestäni epätodennäköistä, mutta ei mahdotonta. Jos näin kävisi, niin syntyisi hyvin paljon epäselvyyttä ja epävarmuutta siitä, mihin Venäjä sitten suuntautuu. Itse luulen, että ei pelkästään Putin ja hänen lähipiirinsä vaan kaikki sellaiset tahot, joilla voisi teoriassa olla mahdollisuus pyrkiä Venäjän johtoon ja hallita Venäjää, haluavat turvata Venäjän vakaan kehityksen ja estää levottomuus kansalaisten keskuudessa.

Kolmas vaihtoehto, jota varsinkin lännessä halutaan mielellään viljellä on se, että kun taloudella menee huonosti ja kansalaisten elintaso ennemminkin laskee kuin kohenee, niin se johtaa tyytymättömyyden kasvuun ja sitä kautta muutospaineisiin. Se voi johtaa muutospaineisiin, mutta itse vakaasti uskon, että kansa ei tule kapinoimaan. Alhaalta nouseva kansanliike tai hajanaisen, mitättömän opposition nousu vaihtoehtoiseksi malliksi on selvästi epätodennäköisin näistä skenaarioista.

Venäjällä on aina korostettu vahvan valtion merkitystä. Venäläisessä ajattelussa valtio on erilainen instituutio kuin meillä ja yleensäkin lännessä. Demokraattisessa yhteiskunnassa valtion olemassa olon tarkoituksena on tuottaa kansalaisille turvallisuutta ja erilaisia kansalaisten tarvitsemia palveluita. Se hoitaa asiat, joita on yhdessä hoidettava kuten verotuksen, poliisitoimen, ulkopolitiikan ja paljon muuta. Venäjällä käsitys valtiosta on erilainen. Valtio on jotakin kansalaisten yläpuolella ja tavoittamattomissa olevaa. Tämän saatoin itse havaita monenlaisissa keskusteluissa Moskovassa ollessani. Vaikka valtio on vahva, niin silti Venäjän oikeastaan kaikki instituutiot ovat erittäin heikkoja. Tähän liittyy se, että Venäjä ei ole oikeusvaltio. Vallan kolmijako ei toimi. Tuomioistuinlaitos ei ole riippumaton ja koko oikeudenkäyttö, lähtien poliisitoimesta, tutkinnasta, syyttäjälaitoksesta, tuomioistuimista, toimii hyvin erilaisin periaattein kuin läntisissä demokratioissa.

Korruptio on rakenteellista, Venäjä on kaikissa mittareissa yksi maailman korruptoituneista maista ja venäläinen korruptio on syytä jakaa kahteen toisistaan poikkeavaan osaan. Kun nämä kaksi asiaa liittyvät toisiinsa, ne tekevät korruption erityisen ongelmalliseksi juuri Venäjällä. Ensimmäinen on se, että on ylätason korruptio, joka on saanut Neuvostoliiton hajottua nykyisellä Venäjällä ihan uusia mittasuhteita. Kun Neuvostoliitto romahti, niin jaossa oli suunnattomat määrät erilaista omaisuutta – voisi sanoa kansallisvarallisuutta lähtien luonnonvaroista, energiasta, teollisuustuotannosta, infrastruktuurista, satamista jne. Sitä oli tarjolla ja sitä kahmittiin -90-luvulla. Tämä oligarkkikunta on muodostunut siltä pohjalta. He olivat jakamassa tätä Neuvostoliiton romahduksen jälkeistä suurta omaisuusmassaa ja useimmat oligarkit ovat saaneet oman toimintansa liikkeelle täysin laittomin keinoin. Se heitä yhdistää kuin veljeskuntaa. Tämä ylätason korruptio on aivan huikeissa mittasuhteissa. Otan vain yhden ilmeisen seikan esille. Hyvin monet näitä asioita tarkkaan tutkivat kansainväliset asiantuntijat ovat sitä mieltä, että maailman rikkain ihminen on Vladimir Putin. Kysymys on vain siitä mikä on hänen todellinen arvonsa. Suurimmat arviot liikkuvat kahdessa sadassa miljardissa dollarissa ja siitä ylöspäin.

Olen nähnyt vuosien mittaan monenlaisia perusteltuja, tarkkaan tutkimukseen perustuvia arvioita siitä, että Putinin omaisuus olisi plus/miinus sata miljardia dollaria. Ne on käsittämättömiä summia ja siihen liittyy monenlaisia näkökohtia, sillä Putinia ei tulla koskaan saamaan kiinni mistään laittomasta. Hänen nimensä ei näy missään vaan on olemassa sellainen verkosto, joka toimii ja jota Putin hallitsee.

Korruptiossa on toinen puoli, joka on tällainen arkipäiväinen korruptio. Venäläiset ovat tottuneet siihen, että mikään ei toimi, mutta kaikki järjestyy – päinvastoin kuin Suomessa joskus sanotaan. Pienistäkin asioista venäläiset ovat tottuneet maksamaan. Se on täysin arkipäiväistä ja tyypillisimmillään se näkyy poliisin toiminnassa liikenteen valvonnassa. On tiedossa, että esim. Moskovassa vilkkaimmat risteykset ovat sellaisia, joista poliisin pitää maksaa erittäin suuri summa jonnekin poliisiorganisaatioon, että saa tämän päivystyspaikan tiettyyn risteykseen, sillä se on kuin rahasampo. Poliisi voi pysäyttää autoja silloin kun haluaa, eikä hänen tarvitse edes sanoa mitään ennen kuin ikkunasta tulee käsi, jossa on rahaa jonkinlainen tukku. Normaali menettely tällaisissa asioissa – ei pelkästään liikenteessä – on se, että poliisi sanoo: ”Olette tehnyt rikkeen, josta lain mukaan seuraa rangaistus ja voin viedä tämän tutkintaviranomaiselle.” Venäläiset tietävät, että jos tutkinta käynnistyy, niin käytännössä aina tuomio tulee. Tämä on yksi venäläisen oikeuslaitoksen erityispiirre, joka on myös kansainvälisissä tutkimuksissa vahvistettu. Venäläiset ovat tottuneet siihen, että kaikesta pitää maksaa ja näin ollen kukaan ei ole Venäjällä korruption ulkopuolella ja se tekee tästä korruptio-ongelmasta erittäin hankalan.

Mainitsen vielä demografian eli ikärakenteen. Venäjän väestö vanhenee nopeasti kun lapsia ei synny niin kuin pitäisi ja nuori polvi katsoo hyvin pitkälti Venäjältä poispäin. siihen liittyy myös alueellisia kysymyksiä kun nuoriso ei pysy – ei viihdy maaseudulla pienissä kaupungeissa, vaan haluaa muuttaa isompiin keskuksiin kuten Moskovaan, Pietariin tai muutamaan muuhun suureen kaupunkiin. Koulutusta saatuaan hyvin monet haluavat muuttaa ulkomaille. Aivan viime vuosina ulkomaille muutto on ollut erityisesti taloudellisista syistä hankalaa, mutta on tilastoja siitä, että aivovuoto Venäjältä on ollut nousussa.

Taloudesta sanoisin lyhyesti sen, että Vladimir Putin ei halua talousreformeja. Te voitte kysyä: ”Miksi”. Venäjän talous on lähes kohtalokkaalla tavalla riippuvainen energiasta ja luonnonvaroista. Tästä primääritaloudesta tulee välittömästi ja suoraan noin 50 prosenttia valtion budjetin tulopuolesta. Jos otetaan kerrannaisvaikutuksia huomioon, niin todennäköisesti ainakin kaksi kolmasosaa ellei kolme neljäsosaa budjetin tulopuolesta on energia ja luonnonvarariippuvaista. Venäjän kaltaiselle maalle, joka ei ole mikään kehitysmaa vaan kehittynyt teollinen maa, jossa on koulutettu väestö, tämä on aivan anomaalinen epänormaali tilanne. Kysymys on paitsi tästä suunnattomasta omaisuuden keskittymisestä hallitsevalle eliitille, niin myös sillä lailla poliittisesta asiasta, että vaihtoehto tälle energiariippuvaiselle taloudelle on tietysti talouden monipuolistaminen – diversifiointi.

Mitä se merkitsisi? SE merkitsisi sitä, että Venäjälle muodostuisi yritystoiminnalle otollinen ilmapiiri ja myös pienten ja keskisuurten yritysten ”aluskasvillisuus”, joka alkaisi luoda uudentyyppistä kasvua kuten startuppeja ja muuta vastaavaa, joka hyödyntää tutkimusta, teknologiaa, innovaatioita jne. Jos syntyisi tällaisia PK-yrityksiä, niin se merkitsisi myös yrittäjäluokan ja keskiluokan syntymistä, joka alkaisi maksaa veroja valtion kassaan.

 Venäjällä ei todellista keskiluokkaa ole ja sen syntyminen merkitsisi poliittista riskiä, jota Putin ja hänen lähipiirinsä ei halua ottaa. Tämä energia- ja luonnonvaratalous on poliittinen konstruktio, jonka avulla Venäjää tosiasiassa hallitaan. Venäjän kasvuennuste on hyvin penseä juuri siksi, että reformeja ei haluta tehdä.

Näistä reformitarpeista yksi liittyy demografiaan ja eläkkeisiin. Venäjällä on kipeä tarve tehdä suuri, historiallinen eläkeuudistus, joka merkitsisi nyt hyvin alhaisten eläkkeellesiirtymisikien nostamista ja muita muutoksia. Ne ovat poliittisesti hyvin epäsuosittuja, eikä niihin haluta mennä. Monet ekonomistit sekä Venäjällä että kansainvälisesti ovat sitä mieltä, että nyt kun Venäjän talous selvisi viimeksi 2015/16 syvästä aallonpohjasta, niin se on tullut plussanpuolelle, mutta kasvuennuste pitkälle

2030-luvulle on luokkaa yhden ja kahden prosentin välissä. Se on aivan riittämätön Venäjän kasvuksi ja merkitsee väistämättä kansalaisten elintason hidasta laskua, mutta kansalaiset eivät tule kapinoimaan. Tämä on aivan yleinen käsitys. Niin kauan kun heille kuitenkin perustarpeet tyydytetään ja varsinkin sellainen kaupunkilainen väestö, joka voisi harkita jonkinlaista kapinointia, niin heidän taloudellinen tilanteensa saattaa jopa kohentua.

Uuden venäläisen markkinatalouden ja kapitalismin tuomat hyödyt tällaiselle kaupunkilaisväestölle, kuten paremmat asunnot, hienot autot, kulutustavarat ja mahdollisuus matkustaa ulkomaille, kun ne säilyvät, niin tämä joukko pysyy tyytyväisenä. Vähäväkinen väestö taas ei yksinkertaisesti ajattele – he suhtautuvat moniin asioihin lähes fatalistisesti. Kun ajatellaan mihin Venäjä sijoittuu tänä päivänä kansainvälisesti, niin mielestäni tällä hetkellä kansainvälisessä politiikassa on käynnissä murros, joka saattaa olla historiallinen.

Mehän emme tiedä sitä, mutta hyvin monet tutkijat eri puolilla maailmaa ovat esittäneet vakavaa huolestumista siitä, mihin olemme menossa. Trendinomainen kehitys on korostanut vahvan kansallisvaltion asemaa. Siitä puhuvat Putin, Trump, Kiinan presidentti ja myös monet Euroopan populistiset johtajat ja EU:n sisälläkin on nähtävissä erittäin voimakas jännitys kahden konseptin välillä. Onko EU yhteinen projekti vai onko se kansallisvaltioiden löyhä yhteenliittymä. Se liittyy tähän samaan keskusteluun. Tätä kautta geopolitiikka ja voimapolitiikka ovat olleet nousussa. Tietysti voidaan kysyä entäs globalisaatiokehitys, jossa avoimet maailmanmarkkinat kehittyvät vapaasti ja kauppaa sekä investointeja tehdään yhteisten pelisääntöjen pohjalta ja win-win-ajattelu, joka on globalisaation ytimessä, mihin se katoaa? Ainakin nämä mainitsemani valtiojohtajat hylkäävät sen. Venäläisessä ajattelussa ei ole win-win, vaan että I win – you loose tai you win I loose eli nollasummapeli. Se on hyvin erilainen ajattelu kuin tällainen avointen markkinoiden, investointien, teknologisen vaihdon maailma, jota globalisaatio merkitsee edelleen. Ei se lopu kuin veitsellä leikaten, mutta muutospaineet ja muutoksen trendinomainen suunta on mielestäni selvä. Tähän kuvaan kuuluu asia, josta itse olen hyvin huolissani ja se on läntisen yhteiskuntamallin kriisiytyminen, joka näkyy ja jossa on hyvin paljon kyse siitä, että globalisaation lieveilmiöitä – niiden negatiivisia vaikutuksia ei ole kyetty hallitsemaan.

Riippumatta siitä kuka lopulta valitsi ja miten Donald Trumpin Yhdysvaltain presidentiksi, niin kuitenkin hänen kannatuksensa kampanjansa ja retoriikkansa on suunnattu täsmälleen niihin amerikkalaisiin, jotka ovat kärsineet globalisaation nurjasta puolesta. Tietysti raskas teollisuus on hävinnyt, kaivokset, metalliteollisuus ja niin edespäin. Työpaikkoja on siirtynyt niin kuin sanotaan, vaikka se on vähän pinnallinen ilmaus, Kiinaan ja muihin halvan työvoiman maihin. Isojakin kaupunkeja, teollisuuskeskuksia on kuihtunut ja esimerkiksi vuosien 2008/09 finanssikriisi oli hyvin pitkälti juuri tällainen kriisi. Se kohdistui suoraan amerikkalaiseen, mutta myös muissa maissa, keskiluokkaan, jolle tärkein hyvinvoinnin mittari ja taloudellisen turvallisuuden lähde oli oma asunto, oma talo. Kun asunto- ja kiinteistömarkkinat romahtivat, niin suuri määrä ihmisiä joutui hyvin suuriin ongelmiin. Yhdysvalloissa kysymys oli kymmenistä miljoonista ihmisistä vähintään. Tähän populistinen politiikka iskee ja samaa tapahtuu Euroopassa ja vähän retorisesti voi kysyä ”onko läntinen demokratia kriisiytymässä?” Minulla ei ole siihen yksiselitteistä vastausta, mutta olen sitä mieltä, että myös Suomessa pitäisi keskustella tästä asiasta.

Informaatioympäristön kuten sosiaalinen median merkityksen kasvun myötä yhä merkityksellisemmäksi on noussut myös kysymys mikä on totta. Puhutaan valeuutisista ja valemediasta, Sanoja on helppo keksiä ja leimoja lyödä, mutta tämä kehitys on mielestäni sillä tavalla todellinen, että tosiasioiden, totuuden merkitys julkisessa keskustelussa on nopeasti joutunut hyvin erikoiseen tilanteeseen ja se on itse asiassa kyseenalaistettu.

Sinulla on sinun faktasi – minulla on minun faktani ja me emme voi oikeasti sopia siitä, mikä on totta. Tämä on Venäjän kaltaisten valtioiden tietoinen suunta. Kirjassani käsittelen tätä asiaa ja nostan esiin tällaisen nuorehkon brittiläisvenäläisen tutkijan Pjotr Pomerantsevin. Hän on kirjoittanut kirjan omista kokemuksistaan Venäjän mediamaailmassa kaksituhattaluvun alkupuolella. Kirja on suomennettu nimellä ”Mikään ei ole totta ja kaikki on mahdollista”. Tämä on juuri se mihin Venäjä omalla toiminnallaan tässä pyrkii. Laatumedia ja nimenomaan printtimedia, joka on ollut mediayhtiöiden kivijalka, on muistakin syistä ja nimenomaan internetin nousun takia ollut suurissa taloudellisissa vaikeuksissa. Nyt ehkä jotakin muutosta juuri parin – kolmen viime vuoden aikana on tapahtunut, mutta tulevaisuus edelleenkin on vaikea. Samoin journalismi instituutiona on kyseenalaistettu, kun kuka tahansa voi olla journalisti ja sanoa sinun faktasi ovat vääriä, minun oikeita. Sosiaaliseen mediaan liittyy myös tällaiset kuplat tai

”kaikukammiot”, jossa samanmieliset ihmiset viestittelevät toisilleen. Varsinkin nuoremman polven joukossa on paljon ihmisiä, jotka saavat kaiken ”uutistiedon” näistä omista kaikukammioistaan, eivätkä tarkista onko se mitä he lukevat tai kuulevat ja näkevät, useimmiten älypuhelimensa ruudulta, onko se totta vai ei. Tämä on iso muutos ja se on demokratian kannalta erittäin haastava kysymys. Se ikään kuin iskee avoimen yhteiskunnan hyvin haavoittuvaan kohtaan. Me olemme sen ehkä tiedostaneet, että näin on ja sananvapautta voidaan käyttää väärin. Mutta jos sitä aletaan käyttää systemaattisesti ja massiivisesti väärin, niin silloin olemmekin todellisen ongelman edessä.

Palaan lyhyesti myös hybridialaan. Vladimir Putin haluaa palauttaa venäjän suurvaltastatuksen ja siinä hänen keskeiset välineensä ovat olleet ja ovat Krimin valtaus ja annektointi Venäjään, joka oli kansainvälisen oikeuden näkökulmasta täysin laiton teko. Se rikkoi monia kansainvälisen oikeuden instrumentteja. Itäisen Ukrainan, Donbassin alueen sota, joka on myös täysin laitonta toimintaa. Venäjän sotilaita ja kalustoa on käytössä tällaisessa matalan intensiteetin sodassa toisen eurooppalaisen suvereenin valtion rajojen sisäpuolella.

Syyria on tänä päivänä kaikkien huulilla ja symbolisesti tärkeä, mutta Venäjän näkökulmasta Syyriassa on kysymys monista asioista, mutta myös kysymys siitä, että Venäjä on pakottanut itsensä tukemalla Assadin hallitusta ja osallistumalla Assadin hallituksen rinnalla oppositiota vastaan ja sanomalla taistelevansa terrorismia vastaan, mutta niin että kaikki Assadin vastustavat voimat Syyriassa ovat terroristeja.

Syyria on vain osa isompaa kuvaa, sillä olemalla aktiivisesti mukana Syyriassa Venäjä on kasvattanut vaikutusvaltaansa Lähi-idässä ja tällä hetkellä mikään laajempi ratkaisu Syyriassa ja Lähi-idässä ei ole mahdollinen ilman Venäjän myötävaikutusta. Tämä on juuri se, mihin Venäjä on pyrkinyt ja sitä kautta se on halunnut palauttaa itselleen suurvaltastatusta.

Nyt puhutaan siitä, että onko käynnistynyt uusi kylmä sota. mielestäni tässä on käynyt sillä lailla, että tästä uudesta kylmästä sodasta on puhuttu jo vuosikausia ja yleensä se on aina torjuttu. Nyt aivan viime kuukausina on herännyt uusi keskustelu siitä, että olisimmeko sittenkin kylmää sotaa muistuttavassa tilanteessa, vaikka monet kylmän sodan aikaiset asiat ovat tyystin eri lailla. Ei ole ideologioita, jotka ovat toisiaan vastassa, Venäjä ei ole sen kaltainen suurvalta kuin Neuvostoliitto oli ja niin edespäin. Viime viikon vaihteessa aineistoja tarkastellessani törmäsin viime viikolla Moskovassa pidetyn Venäjän puolustusministeriön järjestämän turvallisuuskonferenssin aineistoihin, niin siellä oli yksi puhujista Sergei Naryshkin, joka oli aikaisemmin Venäjän Duuman puhemies ja vuonna 2016 hänet nimitettiin ulkomaantiedustelun SVR:n johtajaksi. Hän puhui tässä konferenssissa ja käytti hyvin mielenkiintoista kieltä. Hän hyökkäsi voimakkaasti Yhdysvaltoja vastaan ja sivuutti kaikki muut. Taustalla oli tämä Salisburyssä tapahtunut kemiallinen isku, jos tällaista termiä voisi käyttää. Hänen mukaansa se oli Yhdysvaltain juoni ja tässä Yhdysvallat ja sen satelliitit toimivat. Yhdysvallat haluaa maailman kahtiajakoa, Yhdysvallat haluaa, että Venäjä sortuu ja voi huonosti, joka on tietoista vääristelyä. Venäjän retoriikka on jo pitkään korostanut samantyyppisiä asioita kuin kylmässä sodassa eli tällaista kahtiajakoa, ME siis Venäjä ja sen ympärillä olevat muutamat maat vastaan Länsi ja nimenomaan Yhdysvaltain johtama länsi. Yhdysvallat on kaiken pahan alku ja juuri.

Tämä on tietysti mielenkiintoista retoriikkaa nyt, kun läntisestä näkökulmasta Yhdysvaltain rooli on monenlaisten kysymysten kohteena. Mitä Donald Trump ja hänen administraationsa todella haluaa? Mihin Yhdysvallat on menossa? Onko se sitoutunut edelleen Euroopan turvallisuuteen ja Natoon jne. Paljon kysymyksiä. Trumpin ja Putinin välillä on ollut jonkinlainen kuherruskausi, mutta nyt Trumpin retoriikka ja myös hänen hallintonsa toimet ovat selvästi suuntautuneet Venäjää vastaan.

Itse tulkitsisin nämä viimeiset sanktiolistojen laajennukset osittain sisäpoliittisesta näkökulmasta. Tämä on tässä pieni sivupolku. Trumpilla on itseensä kohdistuvien epäilyjen ja käynnissä olevan tutkinnan takia tarvis osoittaa, että hän on kova Venäjää kohtaan. Se on hänen tapansa yrittää vaikutta tähän ilmapiiriin, joka on kasvavassa määrin herättänyt epäilyksiä Trumpin ja nimenomaan hänen vaalikampanjansa ja siinä toimineiden ihmisten suhteista Venäjään ja Venäjän suoran ja epäsuoran vaikuttamisen laajuudesta. Uusi kylmä sota tai ei, niin tällainen Venäjän retoriikka korostaa hyvin voimakkaasti Venäjän erillisyyttä, erityisyyttä ja tällaista kahtiajakoa maailmassa.

Yksi venäläinen näkemys Putinin suurvaltavision vaikutuksista Venäjän sisällä on sellainen, että Putin pullistelee hauiksiaan, joissa lukee ulkoiset viholliset. Tämä on yksi venäläinen teoria, että niin Ukraina, Syyria ja monet muut asiat kuten Skripalin myrkytysjupakka nähdään Kremlin juoneksi, jolla pyritään tukemaan Putinia ja vahvistamaan hänen asemaansa. Monet asiat näyttävät venäläisten näkökulmasta hyvin erilaisilta kuin ulkopuolelta. Suurvaltapyrkimykseen liittyy paljon arvoon ja identiteettiin liittyviä kysymyksiä, joista voisi puhua pitkään, mutta totean vain, että kun puhuin vahvasta valtiosta, niin siihen liittyy myös tämä vahvan yksinvaltiaan myytti, jota Putin selvästi viljelee. Se saa vastakaikua venäläisissä. Vahva presidentti, joka on lähes tsaarin kaltainen hahmo kansalaisten silmissä, on kaiken yläpuolella. Jos taloudessa menee huonosti, niin presidenttiä ei moitita vaan hallitusta, ministereitä, byrokraatteja, korruptiota tai jotain muita, mutta ei presidenttiä. Putinilaisessa retoriikassa perinteiset arvot ovat nousset vahvasti esille. Niihin muuten viittasi myös Naryshkin viime viikolla. Siellä on uskonto, siellä on perhe. Perhekäsitys on hyvin perinteinen. Perhe on yhteiskunnan tärkeä perusyksikkö, jota pitää kunnioittaa. Perhe on pyhä, perheen sisälle ei saa kajota, josta  seuraa monenlaisia asioita mm. naisten asemasta jne. Naryshkin mainitsi myös sukupuolisen identiteetin. Venäjän hyvin voimakkaan kritiikin kohteena on se, että lännessä tunnustetaan homoseksuaalisten olemassaolo ja että tunnustetaan olevan ihmisiä, joiden sukupuoli ei ole selkeä tai että voidaan vaihtaa sukupuolta. Tämä ihmisoikeuskysymys on hyvin kärjekkään venäläisen propagandan kohteena ja se lankeaa venäläisessä yhteiskunnassa aika otolliseen maaperään. Venäläiset eivät ymmärrä läntisissä demokratioissa tapahtunutta muutosta, jonka seurauksena esim. samaa sukupuolta olevien avioliitto on sallittu ja hyväksytty jo hyvin monissa maissa.

Yksi tekijä tässä Putinin suurvaltapyrkimyksessä liittyy yhdeksänkymmentälukuun. Putin itse ja monet hänen sananselittäjänsä ovat todenneet, että Venäjää nöyryytettiin yhdeksänkymmentäluvulla ja sillä on oikeus kompensaatioon sen takia. Tässä pääsyyllinen on jälleen Yhdysvallat, joka muutti pelisääntöjä ja tuli yksinapainen maailma. Kansainvälinen oikeus heitettiin romukoppaan ja nyt Venäjä on oikeamielinen maa ja sillä on oikeus, paitsi menneiden vääryyksien kompensaatioon, niin myös uusien pelisääntöjen luomiseen. Weimarin syndrooma on viittaus Weimarin tasavaltaan ja Hitlerin valtaan nousuun ja se on aika ikävää retoriikkaa. Siitä varsinkin vuonna 2015, noin vuosi Ukrainan konfliktin alkamisen jälkeen keskusteltiin aika vilkkaasti ja se liittyy myös siihen, että jos Venäjälle ei kompensoida yhdeksänkymmentäluvun nöyryytyksiä ja epäoikeudenmukaista kohtelua, niin sitten tapahtuu ikäviä asioita, joten muistakaa mitä tapahtui Weimarin tasavallan jälkeen – Hitlerin nousu.

Hybridinen alue on Venäjän erityisosaamista. Venäjä ei ole ainoa toimija siellä – totta kai myös läntiset valtiot toimivat hybridisellä alueella eri tavoin. Mutta siinä on suuri ero, kun oikeusvaltioiden viranomaiset toimivat esim. kyberdigitaalisessa maailmassa. Siinä on tarkat pelisäännöt ja jos tehdään väärin, niin ainakin jossain vaiheessa ja periaatteessa oikeus toteutuu. Venäjä haluaa vaikuttaa pitkäjänteisesti ja strategisesti muiden maiden väestön mielialoihin, haluaa synnyttää hajaannusta ja hämmennystä ja tarvittaessa halvaannuttaa päätöksenteon. Tämä tulee venäläisestä sotilaallisesta ajattelusta. Jos Venäjän puolustusvoimat tai sanoisinko poliittinen ja sotilaallinen johto pystyy saavuttamaan haluamiaan tuloksia ilman, että ammutaan ensimmäistäkään laukausta,

niin tietysti menestys on merkittävää. Se on halvempaa ja kestävämpää vaikuttamista ympäröivään maailmaan kuin sodankäynti. Tästä hybridisestä alueesta totean vielä sen, että mielestäni Suomella ei ole tässä suhteessa erityisasemaa. Presidentinvaalien yhteydessä keskusteltiin siitä, että halusiko Venäjä vaikuttaa. No eihän se halunnut eikä se vaikuttanut, mutta tämä asia on huomattavasti mutkikkaampi ja pitkäkestoisempi. Kun puhutaan vaaleihin vaikuttamisesta, niin puhutaan paitsi siitä välittömästä vaikutuksesta vaalien tulokseen, eikä Venäjällä ollut mitään tarvetta tehdä sellaista tällä kertaa, niin puhutaan myös tulevan politiikan sisältöön vaikuttamisesta. Viime kädessä niin kuin nyt voidaan sanoa että Yhdysvaltain presidentin vaalit, Britannian Brexit kansan-äänestys, Ranskan presidentinvaalit ja ehkä jotkut muutkin merkittävät vaalit EU-Euroopassa viittaavat siihen, että Venäjällä on halua horjuttaa demokraattisia instituutioita. Tämä koskee myös Suomea. Mielestäni on hyvin tärkeää, että näistä asioista puhutaan avoimesti eikä olla sinisilmäisiä. Ei tarvitse olla vainoharhaisia, mutta pitää olla tarkkana ja pitää varmistaa että suomalaisen yhteiskunnan sietokyky erityisesti poikkeusolosuhteissa on mahdollisimman hyvä. Tällä hetkellä olemme tilanteessa, jossa varmasti olemme paremmasta päästä läntisistä maista ja varsinkin kokoisistamme maista, mutta emme välttämättä likikään niin hyvässä tilanteessa, kuin meidän pitäisi olla.

Jos teillä on kysymyksiä, niin olkaa hyvät.

Kysymys: Puhutaanko Venäjällä Magnitski laeista? Uskoisin sen harmittavan ainakin joitakin ihmisiä.

Kyllä Magnitski-lait harmittavat venäläisiä, mutta tämänkaltaisia asioita on käytetty Venäjällä tietoisesti hyväksi omien toimien perusteluna. Magnitski-lait johtuivat kyseisen henkilön epäselvästä kuoleman aiheuttamista sanktioista, jotka päätettiin Yhdysvalloissa. Sen jälkeen tuli lakeja, joilla mm. kiellettiin adoptiot Yhdysvaltoihin. Tämähän kosketti monia venäläisiä. Yhdysvaltoihin ja muualle länteen on adoptoitu lapsia, jotka ovat olleet todella vaikeassa asemassa. Ne lait ovat hautautuneet todella ison propagandavyöryn alle ja sen jälkeen on tullut paljon muita lakeja ja venäläisiä rajoituksia, jotka kohdistuvat esimerkiksi kansalaisyhteiskuntaan, esimerkkinä agenttilaki, jonka perusteella monet kansalaisjärjestöt on julistettu ”Ulkomaisiksi agenteiksi”. On rajoitettu ulkomaista omistusta mediayhtiöistä mm. Sanoma Osakeyhtiö joutui vetäytymään Venäjän markkinoilta. Tämä on osa paljon laajempaa kokonaisuutta.

Kysymys: Voitteko kommentoida millaisia pyrkimyksiä Venäjällä on EU:n sisäisen epäsovun lisäämiseen:

Tuore tapaus on se, miten EU reagoi Skripalien myrkytysoperaatioon. Tässä on paljon yksityiskohtia, joita emme ihan varmasti tiedä, mutta joka tapauksessa Britannian selvitykset muiden EU-maiden johtajille johtivat siihen, että vaikka ei löytynyt yksimielisyyttä yhteisistä toimista sillä perusteella, että juridiset perustelut eivät täyttyneet, niin EU:lla on koko joukko poliittisia toimia. Vaikka yksimielisyys ei ollut sataprosenttinen, niin yhteinen reaktio tähän tapahtumaan oli EU:n yhtenäisyyden osoitus. Tällä hetkellä EU on kuitenkin erittäin suurten hankaluuksien edessä. On tietty joukko maita, joiden ytimessä on Kreikka, Malta, Kypros, nyt myös Itävalta, Slovakia ja vähän kysymyksestä riippuen Italia ja Espanja. Ei ole mitenkään selvää miten EU tästä etenee. Britannian ero heikentää EU:ta monella tapaa. Se on Suomen näkökulmasta aivan selvää. Vaikka sanotaan, että Britannia oli ”jarrumies”, niin Suomen kannalta tärkeissä asioissa se oli enempi samanmielinen Suomen kanssa kuin ei. Nyt entistä suuremmat odotukset kohdistuvat Saksaan jossa vaikeiden hallitusneuvottelujen jälkeen jää nähtäväksi millaista johtajuutta Saksa ja Ranska yhdessä kykenevät osoittamaan. Venäjällä on selkeästi ollut keinoja, joilla se on voinut aiheuttaa hämmennystä ja hajaannusta EU:n sisällä ja monet ovat sitä mieltä, että Salisburyn myrkkyisku oli testi EU:lle, kun Britannia on eromassa, niin miten EU reagoi. Nyt vastaus oli, että aika hyvin. Venäjä voi heittää erilaisia koepalloja ja seurata miten niihin reagoidaan. Yksi tällainen oli loppuvuodesta 2015 ja alkuvuodesta 2016 Suomen ja Norjan Venäjän vastaisella rajalla, kun turvapaikan hakijoita tuli Norjaan n. 5500 ja Suomeen 1700, niin en pidä mitenkään mahdottomana että tässä testattiin Suomen ja Norjan viranomaisten ja mielipiteen reagointia ja myös Shengen-alueen tapaa reagoida tällaiseen hyvin epätavanomaiseen tapahtumaan. Tällaista tämä on ja uskon, että Putinin neljäs presidenttikausi tulee olemaan hyvin hankalaa niin EU:lle kuin Suomellekin. Näitä tulee lisää.

Kysymys: Kun Trump näyttää haluavan rajoittaa Naton kustannuksia ja Turkki Nato-maana veljeilee Venäjän kanssa, niin onko Naton ja Euroopan yhtenäisyys uhattuna.

Ne, jotka ovat lukeneet kirjani, niin tietävät, että otan kannan sen puolesta, että Suomi hakeutuisi Naton jäseneksi. Se perustuu sellaiseen käsitykseen, että Naton kova ydin ei ole sillä tavalla vakavasti uhattuna, että sen takia pitäisi epäröidä. Trumpin omat kovat puheet ovat herättäneet huolestusta aiheellisesti, mutta en usko, että Yhdysvaltain rooli Natossa on millään lyhyellä aikavälillä radikaalisti muuttumassa. Se on sen verran iso asia, että kysymys on mieluummin siitä, että Naton nykyiset jäsenmaat noudattaisivat niitä sitoumuksia, joista ovat sopineet ja joista päällimmäinen on puolustusmenojen kahden prosentin bkt-osuus. Siinä Trump osuu ihan oikeaan, sillä tämän alle jääviä maita on monia ja hankalin niistä Saksa, jonka sotilasmenot ovat laskeneet nopeasti ja jossa poliittisesti on hyvin vaikeaa tehdä suurta muutosta tässä asiassa. Tämä on iso vyyhti ja se tapa, millä Nato on reagoinut Ukrainan konflitkiin huippukokouksissaan ja miten se ”rotaatiomenetelmällä” on lisännyt näkyvää läsnäoloaan Baltian maissa ja Puolassa – ne ovat pieniä, mutta poliittisesti ja symbolisesti tärkeitä eleitä, jotka viestittävät, että artikla viidellä, siis kollektiivisen puolustuksen sitoumuksella on edelleen merkitystä. Venäjä haluaa sitä testata ja Nato ainakin toistaiseksi on osoittanut haluavansa ikään kuin palata tähän alkuperäiseen tehtävään, josta se oli jo etääntynyt.

Kysymys: Trollaamisen sietämien ja vastustuskyky?

Yleisellä tasolla trollaamiseen voi suhtautua kahdella tavalla eli joko käydä vimmattuun taisteluun tai pyrkiä kokonaan jättämään ne omaan arvoonsa eikä reagoida mitenkään. Molemmat reaktiot ovat tarpeen riippuen siitä, mistä on kysymys. Viime aikoina on saatu Cambridge Analytican toimista tietoa, mitä Facebookin tiedostoilla on tehty ja se kertoo aika karua kieltä siitä, missä ollaan kun ihmisten mieltymyksiä käytetään tietoisesti hyväksi poliittisesti. Se on hirvittävän hankala asia, johon ei ole mitään yksiselitteistä vastausta, miten esim. viranomaiset voisivat vastustaa ja reagoida siihen. Meillä on joissakin yhteyksissä sanottu, että Suomi on poikkeuksellisen vastustuskykyinen sen takia, että meillä on niin korkea koulutustaso ja yleinen tietoisuus maailman menosta jne. Tämä voi tiettyyn rajaan pitää paikkansa, mutta en olisi siinäkään suhteessa liian luottavainen suomalaisiin – valitettavasti. Sen verran me nyt tiedämme mitä mediassa erilaisilla alustoilla ja foorumeilla tapahtuu, niin ne on kummallisia asioita ja tämä ikään kuin totuuden hämärtyminen on asia, jota on erittäin vaikeaa vastustaa. Jos joku toimija, jolla on suuret resurssit, laittaa tällaisia trolliarmeijoita liikkeelle ja synnyttää tietoisesti valheellisia väittämiä, jotka alkavat elää omaa elämäänsä sosiaalisessa mediassa nimenomaan, niin siihen ei ole mitään yksinkertaista keinoa. Tässä suhteessa on mielestäni aika pitkälle kysymys demokratian itsepuolustuksesta, että me olemme tästä tietoisia ja että me pyrkisimme kaikin tavoin varmistamaan, että demokratian perusedellytyksenä laatumedia ja laatujournalismi pysyvät hyvin hengissä. Mitä se tarkoittaa – siihen minulla ei ole mitään yksinkertaista vastausta, koska vastaushan ei voi olla se, että annetaan valtion tukea laatumedialle. Sen täytyy tapahtua markkinataloudessa markkinatalouden ehdoin. Nämä ovat kuitenkin niin isoja asioita, että sopii toivoa, että poliitikot ja valveutuneet kansalaiset pitävät nämä asiat mielessä ja niistä keskustellaan julkisesti.

Kysymys: Jos Suomi liittyy Natoon, niin millaisia voisivat olla ne toimenpiteet, joita Suomeen voisi kohdistua kun Putinin väitetään sanoneen, että vain hullu hyökkäisi Naton kimppuun.

Tämä on aiheellinen kysymys, kun Putin ja Lavrov ja monet muut ovat sanoneet, että totta kai Suomella ja Ruotsilla on suvereeni oikeus päättää, mitä ne haluavat suhteessaan omasta puolustuksestaan, turvallisuudestaan ja suhteestaan Natoon, mutta jos ne päättäisivät liittyä Natoon, niin Venäjällä on suvereeni oikeus reagoida siihen niin kuin se katsoo omien etujensa kannalta tarpeelliseksi. Kun Lavrovilta kysyttiin että mitä tämä reagointi vois olla, niin hän vastasi, että Venäjä reagoisi riittävin sotilasteknisin keinoin, mutta niiden yksityiskohdat kuuluvat sotilasjohdolle eikä ulkoministeriölle.

Itse olen samaa mieltä kysyjän kassa siitä, että on vaikeaa monestakaan syystä nähdä merkittävää sotilaallista reaktiota. Venäjä on rakentanut puolustuskykyään vuosikausia johdonmukaisesti nimenomaan painottuneena Venäjän länsiosiin ja Luoteis-Venäjälle. Arktinen alue kuuluu siihen, Ala-Kurtissa on herätetty henkiin uudestaan tukikohta, jonka keskeinen rooli on turvata arktisen alueen sotilaallinen läsnäolo, mutta se sattuu sijoittumaan aivan Suomen rajan tuntumassa. Venäjän joukkoja ja kalustoa on erittäin paljon hyvin lähellä Suomen rajaa, ja myös ohjuskalustoa, jonka kantavuus ulottuu Suomeen. Ohjuskalustoa, joka on kantolaitteita, joihin voidaan sijoittaa sellaisia taistelukärkiä kuin halutaan – myös ydinkärkiä siis lyhyen ja keskipitkän kantaman ohjuksiin. Ei Venäjä sotilaallisesti, lukuun ottamatta pieniä näytösluonteisia juttuja, joilla voidaan vähän uhitella ja hermostuttaa, sen suurempia sotilaallisia reaktioita en kykene näkemään. Nimenomaan talouden puolella on koko joukko asioita, joita Venäjä voi tehdä, mutta meillä on kokemusta, kun Ukrainan sodan käynnistyttyä tuli näitä nimenomaan loppukesästä 2014, kun tämä MH17-lentokone ammuttiin alas ja sen seurauksena päätettiin taloudellisista sanktioista ja Venäjä sitten kielsi elintarvikkeiden tuonnin pääosin – mutta ei ihan kaikkea. Se iski kipeästi nimenomaan Valioon ja joihinkin muihin suomalaisiin elintarviketeollisuuden yrityksiin. Se kokemus on hyödyllinen suomalaisesta näkökulmasta siihen, mitä voisi tapahtua. Rajan käyttö tässä suhteessa on varteenotettava mahdollisuus, mutta jos meillä olisi jonkinlainen poikkeustilanne, niin Suomella kuin koko Shengen-alueella on monenlaisia keinoja käytettävissä, joilla siihen voidaan vastata.

Tärkeintä on se, että me emme hermostu, ja mielestäni erittäin huono politiikan tekemisen peruste on uhittelevan valtion reaktioiden muodostuminen keskeiseksi päätöksenteon perusteeksi. Siinä täytyy olla kylmäpäinen ja torjua sellainen Venäjän retoriikka, että Nato on Venäjän vihollinen ja Natoon liittyminen olisi Venäjän kannalta epäystävällinen teko, joka muuttaisi Suomen Venäjän viholliseksi. Tästähän ei ole ollenkaan kysymys. Kuunnellaanpa esim. Putinin retoriikkaa, kun hän esitteli suurellisia ohjus- ja ydinasesuunnitelmiaan helmikuussa. Hänhän itse asiassa puhui deterenssistä, ennakolta ehkäisemisestä, muistutti länttä siitä, että Venäjää vastaan ei kannata hyökätä. Suomelle Natoasiassa olisi kysymys täsmälleen samasta puolustuksen uskottavuuden lisäämisestä entisestään ja sen varmistamisesta, että Venäjä tai kukaan mukaan ei haluaisi edes kokeilla miten meidän puolustus toimii.

Kysymys: Tämä Teidän kirjoittamanne kirja, Länttä vai Itää, tulisi kaikkien lukea – luulee vähemmän ja tietää enemmän. Luke Hardingin kirja ”Mafiavaltio” . Allekirjoitatteko ne väitteet?

En ole lukenut, mutta seurannut Hardingin kirjoittelua muuten. Kyllä siinä on hyvin paljon perää. Nyt on juuri ilmestynyt uusi kirja samasta teemasta. Sen nimi suorana käännöksenä tarkoittaa: varkaat. Sen on kirjoittanut (käsittääkseni brittiläinen) tutkija Mark Galeotti, jonka asemapaikka on Praha. Kuulin juuri, että se kirja tulee syksyllä. Kustannussopimus on tehty ja se käännetään suomeksi. Tässä on kysymys monenlaisista asioista, joista yksi on korruptio, toinen on Venäjän valtion keskushallinnon ja rikollisten organisaatioiden läheneminen toisiinsa ja mitä kaikkea siitä seuraa. Sitä tapahtuu Venäjällä koko ajan. Otan yhden konkreettisen esimerkin. Presidentti Putin – taisi olla 2016 – päätti perustaa tämmöisen kansalliskaartin, johon yhdistettiin olemassa olevaa aseistettua voimaa, niin että sen kokonaisvahvuus on yli 300.000 miestä ja sitä on pidetty ikään kuin Putinin henkilökohtaisena suoja-armeijana. Yksi tapahtuma, jolla tätä päätöstä on selitetty, on oppositiojohtaja Boris Nemtshovin murha helmikuussa 2015, jonka tekijät – siitähän on käyty oikeutta, mutta lopullista tietoa ei ole – ovat tshetsheeneitä.  Siinä yhteydessä keskustelua, jota oli käyty aikaisemminkin Moskovassa, että tshetsheenien johtajan, Ramsan Kadyrovin, käytettävissä on aika vahva yksityinen armeija. Tshetshenia on tasavalta, mutta se on osa Venäjän federaatiota ja jostakin käsittämättömästä syystä on sallittu se, että siellä on armeija, jonka koosta esiintyy erilaisia arvioita noin paristakymmenestä tuhannesta ylöspäin jopa yli sadantuhannen, joka on täysin lojaali presidentti Kadyroville ja kun heitä on niin paljon, niin on tiedossa, että heitä on Moskovassa tuhansia ja heidän yksi selkeä funktionsa on toimia alihankkijana erilaisille rikollisjärjestöille mm. velkojen perinnässä. Aseelliset miehet aseilla uhaten keräävät rikollisten velkoja osittain tavallisilta ihmisiltä kuten liikemiehiltä, osittain rikollisilta. Heidän läsnäolonsa on tuntuva Moskovassa ja on tiedossa, että tämän Gadyrovin armeijan ja liittovaltion turvallisuuspalvelun välillä on voimakas jännite. On sanottu, että tämä kansalliskaarti on yksi asia, jolla tästä pyritään huolehtimaan. Tämä on vain yksi osoitus siitä, miten korruptoituneet valtarakenteet, aseellinen voima, nämä silovikit eli lainmukaista voimaa yhteiskunnassa käyttävät ja rikolliset organisaatiot, jotka toimivat hyvin mafiatyylisesti, ovat kietoutuneet toisiinsa ja tämä on Venäjän arkipäivää, vaikka se ei enää tänä päivänä näy rikollisena väkivaltana, kuten palkkamurhina, mikä oli hyvin leimallista 1990-luvulla. Rajat ovat selkeämmät, tietty kurinalaisuus on paremmin hoidossa ja viranomaisten käsissä, mutta siellä on paljon paineita, jotka voivat purkautua yllättävilläkin tavoilla. Tämä on yksi syy siihen, että monien venäläisten mielestä on hyvä, että Venäjällä on vahva, yksinvaltainen presidentti, joka tietää mitä tahtoo.

Äänitallenteesta hyvin vähän lyhentäen tekstiksi muuttanut Jussi Pietilä, kurssitoimikunnan puheenjohtaja

Edellä esitetyt ajatukset löytyvät Hannu Himasen kirjasta: Länttä vai itää, Suomi ja geopolitiikan paluu, julkaisija Docendo.